sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Jokainen tarina päättyy aikanaan...

Kolme kaverusta. Kuva: Sanni Muurmäki

Tämän tekstin kirjoittamista olen pitkittänyt ja pitkittänyt. Niin paljon se sattuu, ja niin kipeitä muistoja se tuo mieleen. Kuitenkin ehkä vihdoinkin nyt on aika kirjoittaa ne viimeiset kuulumiset, koska blogi kuitenkin netissä edelleen on. Monesti mietin kotisivujen ja blogin poistamista, mutta toisaalta niissä on niin paljon tärkeitä muistoja, etten ole sitä pystynyt tekemään. Olkoot vanhat jutut näkyvillä muille ja muistoina minulle.

Aino huhtikuussa 2013. Vielä on turkki niskassa. Kuva: Sanni Muurmäki

Ainon kanssa elämä muuttui paljon, kun Aino epilepsiaan sairastui. En tiedä, mitkä kaikki asiat vaikuttivat Ainoon - ehkä lääkitys, ehkä itse sairaus, ehkä aikuistuminen - mutta Ainon kanssa arki alkoi vähitellen vaikeutua. Se alkoi reagoida aika ärhäkkäästi vastaan tuleviin ärsykkeisiin, kuten ohikulkijoihin, pyöräilijöihin, rullaluistelijoihin jne. Reaktiot olivat voimakkaita, eli Aino pyrki hyökkimään kohti. Kyseessä ei kuitenkaan ollut aggressio, vaan reaktio tuli stressaantumisen ja jonkinlaisen epävarmuuden kautta. En tosin ymmärrä, mistä tuo epävarmuus tuli, koska Aino oli aina ollut vahvaluonteinen ja kova koira. Jotenkin Aino kuitenkin muuttui, mutta vastausta tietenkään siihen ei ole, mistä nämä muutokset johtuivat. Arki oli kuitenkin aikamoista taiteilua, lisäksi Ainon eroahdistusoireet pahenivat vähitellen. Aino ei ollut mikään paikkojen tuhoaja, mutta reagoi yksinoloihin huutamalla. Vähitellen mukaan tuli myös aktiivista pyrkimystä ulos huoneesta, jolloin ovenkarmit kyllä saivat Ainon kynsistä kovasti kyytiä. Enää Aino ei edes rauhoittunut vanhempieni luona omakotitalossa tuttuun huoneeseen, missä se aina ennen oli osannut olla nätisti. Siellä Aino kuitenkin pärjäsi parhaiten, ja ajoinkin aina Ainon kotiin vanhempieni luokse, kun lähdin töihin tai muualle. Rankkaahan se oli, mutta mitä sitä ei oman koiransa eteen tekisi. Kuitenkin kaikesta huolimatta vielä oli jaksamista yrittää, ja toiveita siitä, että homma menisi paremmaksi. Lisäksi hyvä ystäväni Sanni otti heikkoina hetkinäni Ainon hoitoon, ja nämä "hoitojaksot" olivat korvaamattomia minulle. Niiden jälkeen jaksoi taas Ainon kanssa eri tavalla. Ja ainahan Ainoa kuitenkin oli ikävä. Aino aloitteli agilitya uudelleen noin vuoden tauon jälkeen sekä minun että Sannin kanssa. Aino oli tauolla kehittynyt jotenkin huimasti, ja hyppytekniikkakin oli yhtäkkiä kuosissa! Ihan uskomatonta. Jotenkin oli valoa tunnelin päässä, ja Ainokin oli onnellinen päästessään agilitykentälle.

Aino möllikisoissa toukokuussa 2013. Kuva: Emma Kiiskinen

Itse epilepsia pysyi kuitenkin hyvin hallinnassa. Lääkityksen aloittamisen jälkeen en ainakaan koskaan nähnyt itse kohtauksia. Joskus mielestäni Aino saattoi olla aavistuksen poissaoleva, mutta ainakaan grand mal -kohtauksia ei tullut. Lääkepitoisuus veressä oli kuitenkin aluksi liian matala, joten lääkitystä jouduttiin nostamaan muutamaan otteeseen ennen kuin pitoisuus pysyi sopivana. Aluksi lääkkeennoston yhteydessä Aino oli aina hetken väsynyt, mutta tasaantui kyllä sitten. Kun Aino pysyi kohtauksettomana vuoden, rupesin neuvottelemaan eläinlääkärin kanssa lääkityksen vähittäisestä tiputtamisesta, sillä itse jotenkin epäilin, että Ainon luonteen muutokset saattoivat olla osittain yhteydessä lääkityksen kanssa. Lääkitystä pääsimmekin tiputtamaan kahden viikon sykleissä, ja toukokuussa pääsimme alkuperäiseen annostukseen, eli siis siihen, millä fenobarbitaali aloitettiin (Barbivet 45mg aamuin illoin). Kuitenkin toukokuun puolivälissä kaikki muuttui...

Aino toukokuussa 2013. Aino sai kesäturkin itselleen.

Olimme tiistaina 14.5. illalla lenkkeilemässä Laajavuoressa. Nautimme koirien (syyskuussa 2012 meille muutti Ainon kaveriksi nahkacollie Santtu) kanssa keväisestä ilta-auringosta, ja istuimme laskettelurinteiden yläpäässä katsomassa maisemia. Koirat leikkivät hetken, ja yhtäkkiä tajusin, että Ainoon sattui todella pahasti. Se juoksi laskettelurinnettä alaspäin ja yritti napata terävän, pitkän kepin suuhunsa. Keppi kuitenkin lävisti nielunpeitteet, kun se tökkäsi suoraan avonaisesta suusta Ainon nieluun. :-( Aino kakoi, juoksin Ainon luokse, ja kuvittelin Ainon menettävän tajunsa, kun se horjui niin kovasti. Yritin nostaa Ainon syliin, mutta koira oli niin kipeä, että koitti purra minua. Onneksi oli apuvoimia mukana ja pyysin poikaystävääni ottamaan Santun ja hakevan auton laskettelurinteiden alta ja ajavan sen ylös. Odottelu kesti ikuisuuden, tai siltä se ainakin tuntui. Toivoin vain, että Aino pysyy tajuissaan. Pidin Ainoa jalkojeni välissa ja silittelin rauhallisesti, ja samalla yritin rauhoitella itseäni... Paniikki, joka tuosta tilanteesta tuli, oli aivan mieletön. Soitin myös odotellessa päivystävälle klinikalle Tuhatjalkaan, ja saimme tietysti luvan tulla saman tien vastaanotolle.

Pääsimme klinikalle, ja Aino laitettiin heti tippaan. Hetken aikaa odottelimme, jonka jälkeen Aino rauhoitettiin. Klinikalla oli paljon päivystyspotilaita, joten heti ei Aino päässyt operoitavaksi. Kuitenkin lopulta Aino vietiin leikkaustiloihin, ja vähän ajan päästä lääkäri tuli luoksemme noin 5cm kepin riekaleiden kanssa, ja sanoi niiden löytyneen nielunpeitteistä. Hän sanoi, että ei ole aivan varma, saiko koko kepin poistettua, mutta kuitenkin sanoi, ettei enää löytänyt enempää kepin muruja. Aino sai vahvat kipulääkkeet klinkalla, ja seuraavana päivänä piti mennä uudelleen klinikalle hakemaan kipupiikki. Odottelimme klinikalla operoinnin jälkeen vielä puolitoista tuntia, ettei Aino vain lopeta hengittämistä. Samalla Ainoa vielä nesteytettiin. Lopulta puoli yhdentoista aikaan pääsimme kotiin erittäin kipeän koiran kanssa. Käsky kuitenkin oli tulla heti takaisin, jos jotain ilmenee.

Yö meni huonosti, Aino oli aivan mielettömän kipeä. Koskaan ennen kukaan koiristani ei ole ollut yhtä kipeä kuin Aino oli. Ja Aino ei edes helposti kipuaan näyttänyt... Kuitenkin yö selvittiin, ja seuraavana päivänä kävimme hakemassa kipupiikin. Lisäksi Aino sai loxicomia ja tramalia kipulääkkeiksi, koska koira oli niin kipeänä. Ainolla myös turposi oikea etujalka, ja Aino alkoi seuraavana päivänä onnettomuudesta ontua erittäin voimakkaasti. Luulimme sen johtuvan kanyylista ja laskimoon laitetuista lääkkeistä, eikä lääkäri ollut huolissaan jalan turpoamisesta vielä tuossa vaiheessa. Aino oli erittäin kipeä, ja Tramal pisti pienen koiran pään aivan pöhnään. Pissalle Ainon oli vaikea liikkua, koska kipu oli niin kova, mutta jotenkin urhea mustavalkoinen kuitenkin sinnitteli. Kuvittelin, että kaikki menee paremmaksi, ja Aino vielä toipuu.

Kipeä Aino :(

Meni päivä, meni toinen, meni noin viikko. Aino ei näyttänyt paranemisen merkkejä. Maanantaina 20.5. toden teolla aloin olla huolissani, kun onnettomuudesta oli kuusi päivää, ja Aino ei kotiin tullessa noussut laisinkaan ylös. Sehän oli aivan kummallista Ainolle, koska ne yksinolot tosiaan olivat olleet vaikeita. Nyt onnettomuuden jälkeen Aino oli niin kipeä ja lääkehuuruissa, että jäi ilman vastalauseita makuuhuoneeseen nukkumaan työpäivien ajaksi. Kuitenkin maanantaina kun menin kotiin, Aino paiskoi häntäänsä lattiaan, muttei kyennyt nousemaan ylös. Samalla huomasin, että Ainon nenästä vuotaa verensekaista eritettä. Itse aloin olla todella huolissani, sillä suuhaavat paranevat yleensä nopeasti, ja Ainon kunto olisi pitänyt jo lähteä huomattavasti paremmaksi. Mietin, että mistä Aino vuotaa, ja jos verensekainen erite tulee haavasta, miksi se vielä vuotaa. Että vieläkö siellä kuitenkin on kepinmuruja. Päivystävä lääkäri ei kuitenkaan osannut ottaa mitään kantaa (jouduin siis taas soittamaan kiskurihintaiseen päivystysnumeroon 6e/min) muuta kuin että pitää seurailla tilannetta. 

Tiistaina 21.5. käytin Ainon uudelleen Tuhatjalassa. Käynti oli aivan yhtä tyhjän kanssa. Nuori eläinlääkäri ei osannut sanoa yhtään mitään. Vähän Ainon nenää tutkittiin ja kuume mitattiin (39,5 astetta), mutta muuta ei lääkäri tiennyt sanoa. Hän suositteli nenän ja nielun tähystystä ja jalan röntgeniä. Tähystyslaitteita ei Tuhatjalassa ole, joten meidät ohjattiin Keski-Suomen eläinklinkalle. Tässä vaiheessa aloin jo olla itse todella väsynyt, kun koira ei osoittanut mitään toipumista, päin vastoin. Ei oikein ollut keinoa auttaa, kun kipulääkkeet olivat maksimiannostuksessa ja antibioottiakin meni nassuun. Ja edelleen Aino oli aivan voimaton ja uskomattoman kipeä. Se oli sydäntäsärkevää. :-( Ainon jalkakin meni jatkuvasti huonommaksi, ontuminen paheni ja turvotus kasvoi. Jalkaa kuumotti ja koira valitteli, kun liikkui.

Sain keskiviikolle ajan tähystävälle klinikalle, ja täytyy sanoa, että onneksi ajan sai jo keskiviikolle. Tiistain ja keskiviikon välinen yö meni valvoessa, kun Aino ei pystynyt nukkumaan laisinkaan. Nenä alkoi vuotaa todella voimakkaasti veristä ja märkivää eritettä, ja pienoisessa paniikissa yritin pyyhkiä verta pois ja seurata, että koira pysyy hengissä. Huoli oli ihan mieletön, enkä voinut muuta kuin itkeä. Jossain vaiheessa vuoto rauhoittui, ja Ainokin sai hetken nukuttua. Mietin jo yöllä päivystykseen lähtemistä, mutta totesin että ehkä selviämme aamuun, kun pääsemme kuitenkin osaavalle lääkärille kunnon klinikalle.

Klinikalla oli mielettömän pätevän oloinen lääkäri Teppo Heinola, joka tuntui erittäin omistautuneelta työhönsä. Hän kyseli ja kyseli, jopa niin paljon että meinasin aivan hermostua, kun en meinannut osata edes kysymyksiin vastata. Tietenkään en hermostunut, tuntui vain, että miten näihin kaikkiin voi vastatakaan, että en minä tiedä. :-) Uskomatonta kyllä, eläinlääkäri keksi erittäin järkevän selityksen, miksi Aino edelleen on niin kipeä, miksi se vuotaa veristä eritettä nenästään ja etenkin, miksi ihmeessä se myös ontuu. Hänen epäilyksensä mukaan nieluun menneestä kepistä on jäänyt jonkin kokoinen pala, joka lävisti koko nielun ja seikkali jossakin Ainon lavan seudulla. Röntgenkuvassa oli näkyvissä jonkinlainen juoste, joka näytti kepin kulkureitiltä. Tietenkään puu ei itsessään röntgenissä näy, joten mitään ihan varmaa diagnoosia ei ollut. Kuitenkin Ainolle varattiin leikkausaika perjantaille, ja siihen asti Ainolle vaihdettiin vahvempi kipulääke ja eri antibiootit. Lisäksi eläinlääkäri sanoi, että hän antaa kollegansa Suvi Heinolan suorittaa leikkauksen, sillä naaman alueen leikkaukset ovat vaativia ja pahimmillaan hermotukseen voi tulla jotain häikkää. Ensisijainen yritys olisi ollut kuitenkin lavan kautta tähystämällä. Leikkauksessa tosiaan olisi ollut monta riskiä, ja itse mietin jo klinikalta lähtiessä, miten Aino kestää noin ison operaation, koska se jo nyt tutkittaessa meinasi välillä rauhoituksessa lopettaa hengittämisen. Niin voimaton oli pieni koira. Kuitenkin lääkäristä lähtiessä olin vielä täysin leikkauksen kannalla, en jotenkin huoleltani osannut nähdä muuta vaihtoehtoa.

Keskiviikko-illan ja torstain pähkäilin tätä kaikkea. Itkin, keskustelin ystävieni ja perheeni kanssa, pohdin, silitin Ainoa. Tuntui kuin pää olisi haljennut kaikesta. Aloin vähitellen ymmärtää, miten paljon riskejä leikkauksessa on, ja miten kipeä Aino on, että liekö se edes koko leikkauksesta ja kunnon nukutuksesta koskaan heräisi. Soitin torstaina klinikalle ja jätin soittopyynnön eläinlääkärille, jotta voisin vielä leikkauksesta paremmin keskustella. Leikkaus olisi lisäksi ollut erittäin kallis, yli tuhat euroa + kontrollit päälle. Kyse ei ollut rahasta, olisin kyllä säästöistäni rahat leikkaukseen saanut, mutta lähinnä mietin Ainoa ja Ainon elämää ja toipumista. Miten sitkeä mustavalkoinen jaksaa vielä olla sitkeä. Jaksaako? Sain leikkaavan lääkärin kiinni torstaina illalla, ja juttelin hänen kanssaan pitkään Ainon taustoista, epilepsiasta, luonneasioista ja ennen kaikkea sen hetkisestä tilasta, toipumisennusteesta, komplikaatioriskeistä ja niin edelleen. Lääkäri oli aivan mielettömän ystävällinen ja ymmärtäväinen ja kertoi ajan kanssa siitä kaikesta, mitä edessä olisi. Olin itse edelleen ihan solmussa ajatusteni kanssa, vaikkakin puhelun aikana aloin kääntyä sen kannalle, että Ainon ei tarvitse kestää enää yhtään operaatiota eikä enää yhtään kipua. Eläinlääkäri sanoi, että nukkuisin yön yli ja vielä miettisin, mitä teemme, ja soittaisin aamulla klinikan aukeamisen aikoihin siitä, mihin tulokseen tulisin. Puhelun jälkeen taas vain itkin.

Maailman parhaat possut. <3 Kuva torstailta 23.5.

Perjantaina 24.5. oli minun ja Ainon viimeinen yhteinen päivä. Ilmoitin aamulla klinikalle, että Ainoa ei lähdetä noin hurjaan operaatioon viemään, jossa toipuminen on viikkojen mittainen, eikä ennuste nyt kuitenkaan ihan aukoton ollut. Soiton jälkeen olin aivan romuna ja aivan mielettömän surullinen, mutta toisaalta tiesin, että ehkä kuitenkin teen palveluksen Ainolle. Lähdin Sannin kanssa kahdestaan kohti Kirriä puolen päivän jälkeen. Otimme Ainosta viimeisiä valokuvia, ja sitkeistä sitkein tyttö yritti vielä juosta variksen perässä ja leikkiä milläs muullakaan kuin kepillä... Klinikalle sisälle päästessämme meidät ohjattiin rauhalliseen takahuoneeseen, ja lääkäri tuli laittamaan Ainolle kanyylin. Sitten saimme hyvästellä.... Aino nukahti erittäin rauhallisesti, ja esirauhoitteen jälkeen ei Ainon poislähtöä enää huomannut. Aino nukahti ikiuneen hyvin vaivattomasti, ja vaikka koira oli nuori, oli se jo niin huonossa kunnossa, että pieni Ainoni antoi todella helposti periksi. Ainon lähtö oli siis kaikessa kamaluudessaan varsin kaunis. Rakkaimman Possu-pehmolelun päällä oli Ainon pää, ja rakas viltti ympärillä. 

Ainon viimeiset kuvat klinikan pihalla.

Ne kepit...

Ainon katseesta näkee, että kipu voittaa, vaikkei millään tahtoisi luovuttaa.

Lääkäri pyysi saada avata Ainon eutanasian jälkeen, ja suostuin siihen, koska siitä ehkä todella olisi hyötyä jonkun muun rakkaalle lemmikille, jos joskus samanlainen tapaturma jollekin toiselle sattuu. Kun lähdin klinikalta, niin vaikka suru oli musertava, silti olo oli jotenkin huojentunut - minulla oli tunne, että tein oikein. Vaikka tein päätöksen eutanasiasta tietojen perusteella, jotka aiemmin kirjoitin, eläinlääkärin soitto avauksen jälkeen vahvisti sen, ettei mitään muuta järkevää vaihtoehtoa olisi ollut. Pääsin juuri kotipihaan, kun lääkäri soitti, ja hänen ensimmäiset sanansa olivat: "Teit aivan oikean ratkaisun Ainon kanssa." Ainolla oli 18,5cm (siis ihan oikeasti lähes 20cm) terävä ja ohut keppi jossain kaulan ja nielun välissä. Ihan tarkkaa paikkaa en edes ymmärtänyt, eikä sillä ole merkitystäkään. Kepin poistaminen olisi ollut hurjan iso operaatio, ja ell sanoikin, oli avatessaan huokaissut huojennuksesta, että onneksi koira oli jo päässyt pois, eikä se ollut leikkauspotilas, sillä niin pahassa kunnossa se oli. Mahdollisuudet selviytymiseen toki olisi olleet olemassa, mutta toipuminen olisi ollut pitkä ja kivulias, eikä takeita onnistumisesta todellakaan ollut.

Aino on poissa...

Tarina on äärettömän surullinen, ja vielä näin kolmen ja puolen kuukaudenkin jälkeen tulee iso itku ikävästä. Vaikka Ainon kanssa ei aina ollut helppoa, oli se äärettömän rakas koirahauva, josta luopuminen oli tuskaista. Toisaalta päätös oli lohduttava tehdä, sillä en koskaan ole nähnyt noin kipeää koiraa aiemmin. Kävimme vielä viimeisenä iltana kasvattaja-Sarin luona hyvästelemässä, ja Sarikin sanoi, että noin kipeää bordercollieta ei hänkään ole ennen nähnyt. :-( Ei se silti ikävää poista, ei mitenkään... Aino tuhkattiin, ja Aino on haudattu mökkimme rantakiven juureen ensimmäisen koirakaverinsa Vekun viereen. Vekku ja Aino ehtivät aikanaan elää noin kolme kuukautta yhdessä ennen kuin oli pakko luopua Vekusta. Jotenkin on lohdullista ajatella, että ehkäpä nämä kaverukset kohtasivat "siellä jossakin".

Vekku ja Aino tammikuussa 2011.

Kiitos kaikille tsemppauksista, kun Aino sairastui epilepsiaan, sekä yhteydenotoista muuten. Ja lämmin kiitos kauniista sanoistanne ja osanotoistanne, kun Aino toukokuussa lähti luotamme. Kiitos kaikille niille, joihin tutustuin Ainon kautta. Yhteisiä, hyviä hetkiä oli monen monta. Nyt elää Aino vain muistoissamme. <3 

Ehkä vielä myöhemmin jaksan kerätä blogiin Ainosta otettuja kauniita kuvia, joita etenkin Sanni otti kymmenittäin. Tällä hetkellä tämän tekstin kirjoittaminen otti niin koville, että nyt en sitä jaksa tehdä.


22 kommenttia:

  1. Itkuhan tässä tuli, vaikka en blogiasi olekaan sen kauemmin seurannut.. Tosi paljon voimia sinulle, teillä oli pitkä taistelu ja viimein oli vain pakko luovuttaa. Aika parantaa haavat, mutta niiden kauniiden muistojen ei tarvitse hävitä koskaan!

    Tällaisten äärettömän surullisten tapahtumien jälkeen osaan vain yhä enemmän ja enemmän olla kiitollinen siitä, että oma pieni kleinini jäi henkiin, kun iso koira hyökkäsi päälle ja pääsi ravistelemaan pikkutyttöä ilmassa. Jokainen tarinahan loppuu jotenkin, ja teillä se loppu oli todella ikävä. :-( Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos lämpimistä sanoistasi. En aiemmin pystynyt tätä päivitystä tekemään, vaikka monesti sitä mietin. Vastas nyt tuntui siltä, että kykenen rauhoittumaan asian äärelle ja muistelemaan tuota kammottavaa puolitoistaviikkoista.

      Monen sairastelevan koiran ja muutamien vakavampien tapaturmien jälkeen todella oppii arvostamaan koirien terveyttä ja niitä onnellisia loppuja, toipumisia ja tervehtymisiä. Onneksi sinun koirasi selvisi! Mukavaa syksyä ja onnellisia yhteisiä hetkiä koiraystäväsi kanssa. :-)

      Poista
  2. Lämmin osanotto Ainon menetyksestä! Vaikka en Ainoa saanut tuntea niin olen kuitenkin blogiasi lukenut. Ainohan oli vain viikon Troilusta vanhempi joten kyllä tämä pistää miettimään kuinka nopeasti kaikki voikaan olla ohi.

    Voimia surutyöhön!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Hanna. Kyllä elämä vaan välillä yllättää, myös ikävin tavoin. Kuitenkaan liikaa ei voi alkaa pelätä tulevaa, tai koskaan ei mitään uskalla tehdä. Joten nauttikaa omista karvakorvistanne ja eläkää täysillä - niin Ainokin teki! <3

      Poista
  3. Nyt vasta haastoin itseni lukemaan tämän tekstin, vaikka tiesinkin jo aiemmin sinun sen kirjoittaneen. Itku tuli edelleen vuolaana ja myötäeläminen koko Ainon tarinan osalta ja erityisesti niiden hetkien, jotka paniikissa valvoit Ainon kanssa. Surutyö kestää kauan, voimia sen kanssa. Hei hei Aino vielä kerran, hurmaava neito kaikkine kommervenkkeineen ja Rokin armoton juoksuttaja. Onneksi yhteiset lenkkimme jatkuvat meidän kaimatyttöjen oman ja tietysti myös Rokin ja Santun hyvän kaveruuden myötä. <3

    VastaaPoista
  4. Syvä osanotto myös minulta! Itsekin olen nuoren bordercollien joutunut hyvästelemään ja se on kyllä aivan kamalaa - etenkin, kun teidän tarinanne oli vielä näin traaginen. En voi edes kuvitella, millaista on ollut voimattomana katsella oikeasti tuskaista koiraa. Kokemus on takuulla ollut traumaattinenkin ja tietysti uskomattoman surullinen. On silti hienoa, että jaoit tarinanne, jotta joku muu voi siitä hyötyä. Lämmin halaus!

    VastaaPoista
  5. Kuulin keväällä Ainon äkillisestä poismenosta ja eksyin nyt lukemaan tämän tekstin. En mitenkään voinut olla itkemättä, niin surullinen Ainon tarina oli :( Voin vaan kuvitella kuinka raskasta oli katsoa kärsivää koiraa ja tehdä lopulta päätös sen päästämisestä pois. Oma bortsuni on Ainoa vain pari kuukautta nuorempi ja olisi ihan hirveää, jos sille sattuisi jotain tuollaista ja joutuisin sinun asemaasi. Tällaiset tarinat ja surulliset loput pistävät miettimään ja myös arvostamaan joka ainutta päivää, jonka saan viettää koirieni kanssa. Koskaan ei voi tietää milloin koittaa se viimeinen päivä. On kamalan epäoikeudenmukaista, että Aino sai elää vain pienen hetken, mutta nyt pikku koiralla on varmasti hyvä olla. Ikävä ei häviä koskaan, mutta sen kanssa on opittava elämään. Hurjasti jaksamista Ainon ihmisille!

    VastaaPoista
  6. En oikeasti osaa sanoa muuta kuin isot osanotot ja jaksamista surun keskellä :( Itken todella harvoin, mutta nyt kyllä itketti. Piti ihan istua lattialle ja ottaa omat koirat kainaloon paijattavaksi, koska ne ovat tuossa, elossa ja hyvinvoivina.

    Parhaimmat lähtevät aina ensimmäisenä ja liian aikaisin. Ehkä siksi, että ne ovat liian hyviä elämään tässä epäreilussa maailmassa ja niitä tarvitaan johonkin suurempiin ja tärkeämpiin tehtäviin. Niin varmasti siis Ainollekin oli varattuna jokin tärkeä tehtävä tässä universumissa <3

    VastaaPoista
  7. Olen monesti ajatellut Ainoa ja sitä, miten kaikki tapahtuikaan.Kiitos, että kirjoitit, vaikka itkun kanssa tätä luinkin.
    Tiedän myös, mille tunttu, kun pieni koira tempaistaan pois. Omani jäi kelkan alle kuusikuisena.
    Minulle kirjoittu hyvä ystäväni niin, että olet niin hyvä ihminen, että pieni koira tuli elämmään juuri sinun kanssasi ja kun se oli opettanut sen, mítä tuli antamaan, sen täytyi mennä pois. Se oli vain lainaa niin kuin kaikki täällä on vain lainaa.

    Nautitaan nyt joka hetkestä kaikkien kanssa- kuten Emmikin kirjoitti- ei koskaan tiedä, m illoin se on se viimeinen päivä.
    Jaksamista Ainon omille!

    Laitan ne sanat nyt sinulle. Muisto jää aina olemaan ja ikävä ja suru. Mutta aik on muuttanut ne kaipuuksi.

    VastaaPoista
  8. Surullinen päätös ja vielä enemmän vihaksi pistää tuo tuhatjalan toiminta. Sinne on moni eläin kuollut tai ollut lähellä kuolemaa epäpätevien eläinlääkäreiden vuoksi.Niin täällä jkl kuin muuallakin.

    Miten tuo paikka saa jatkaa? Lähes tappotuomio sinne vietäville päivystyspotilaille :(

    Tsemppiä !

    VastaaPoista
  9. Itku tuli vaikka mäkin ensimmäisen kirjoituksen sulta luin. Meillä rotikka kans rakastaa keppejä yli kaiken mutta tämän jälkeen jäävät kyllä sivuun. Kiitos kun kirjoitit tämän.

    VastaaPoista
  10. Koskettava tositarina, suuri osanottoni vaikka ei tunnetakkaan. Oma koirani on aivan keppihullu, nyt asiaan tulee muutos! Ystäväni tämän minulle jakoi itse sen lukeneena ja meidät mieleen oli tuonut. Itkuvaroituskin annettiin. Onneksi säästin tämän linkin vapaapäivään ja yksin kotona olemiseen. Kyyneleistä voisi tehdä valtameren.. :'(

    VastaaPoista
  11. Miksi koiran piti kärsiä noin pitkään:( ymmärrän tuskasi, mutta en sitä, että koira on joutunut olemaan tuskissaan ja peloissaan. Joskus on unohdettava oma itsekkyytensä (ymmärrän luopumisen vaikeuden) ja päästää paras kaveri lähtemään mahdollisimman helposti..

    VastaaPoista
  12. Kamala, itken minäkin.. Koskaan ei tiedä, mitä elämässä tuleekin vastaan:( Silti en voi jättää kommentoimatta sitä, miten pitkään tuota päätöstä tehtiin koiran kunnon mennessä aina huonommaksi.. Tiedän kokemuksesta, miltä äkillinen luopuminen tuntuu. Mäyräkoiramme takaraajat halvaantui yllättäen, ja eläinlääkäri kyllä kertoi meille leikkauksen/muun hoidon mahdollisuuksista. Katsomalla kuitenkin rakastamme silmiin, näimme pelon ja surun, emmekä halunneet pitkittää toisen tuskaa yhtään enempää. Minusta kaiken sen jälkeen, mitä olen ystävältäni saanut, täytyy osata luopua ajoissa. Olen pahoillani, en halua lisätä tuskaasi sen enempää, mutta olkoon tämä muistutuksena muillekin..

    VastaaPoista
  13. On niitä ihmisiä jotka eivät voi ymmärtää miksi koiraa pidettiin hengissä niin ja niin kauan, sitten on niitä joiden mielestä koiran olisi vielä voinut pelastaa ja leikkaus olisi ollut paras vaihtoehto. Kukaan teistä ei voi tietää mitä Anne on käynyt läpi ja käy edelleenkin. Eikä tuollaiset "syytökset" auta asiaa yhtään. Ja kuten kirjoituksestakin selviää ei tilanteen vakavuutta tiedetty kuin vasta päätöksen jälkeen. Se on helppo huudella kun ei ole itse kokenut tilannetta. Tämä ns. haavojen auki repiminen on ollut jo nyt tarpeeksi tuskallista.

    VastaaPoista
  14. Sanni, olet ihan oikeassa. Missään tapauksessa en halua satuttaa sen enempää taikka "syytellä" (kerroin siis mäyräkoirani menetyksestä). Ulkopuolisen korvaan vain kuulosti melko hurjalta, että oli nenäverenvuotoa/koira ei pystynyt kävelemään. Älä sinäkään sano minulla olevan "kokemusta" tällaisista tilanteista, koirani siis halvaantui ja vaikka kuolemasta on kaksi vuotta, on siitä liian kova pala puhua. Olen vain sitä mieltä, että jos eläin silmin nähden kärsii, ei ole syytä pitkittää kipua enempää.. Päättyköön tähän minun osalta "spekulointini".

    VastaaPoista
  15. Koiransa myös menettänyt30. kesäkuuta 2014 klo 9.26

    Aloin itkeä kun luin tätä <3

    VastaaPoista
  16. Eksyin tänne vahingossa, ja nyt on itku kurkussa tän tarinan jälkeen... miten voikaan noin surullisesti käydä. En voi edes kuvitella, miltä susta on tuntunut, vaikka oikean ratkaisun kyllä teit. Itse odotan kauhulla sitä päivää, kun omasta bortsustani aika jättää.

    Aino sai onneksi levon eikä sen tarvinnut kestää kipua enempää <3

    VastaaPoista